Olen 90-luvun kasvatti. Leikin kyllä barbeilla ja korkokengillä mutta naiset leikeissä olivat salapoliiseja ja sankarittaria ei kotiäitejä. Minä opin että nainen voi olla isona ihan mikä vaan, vaikka upseeri tai professori, kuhan oli jokin. Se jokin jäi vain aina kovin abstraktiksi asiaksi. Tyttö josta voi tulla mitä vaan isona ei löytänytkään sitä jotain. Impulsiivisena ihmisenä olen monta kertaa saanut ahaa elämyksen että tätä haluan tehdä. Teen kovasti suunnitelmia ja intoilen, sitten tulee kyllästys ja asia jää siihen. Lukion kävin kahdessa vuodessa, se oli saatava nopeasti alta pois että pääsisi tulemaan miksi vaan isona. Siihen tavotteet loppuikin. Kouluissa kävin kääntymässä luin innolla pääsykokeisiin enkä koskaan mennyt itse kokeeseen. Mietin että miksi jos nainen saa olla mikä haluaa ei saisi olla kotiäiti?
Muutamaa ihmistä lukuunottamatta sain silmien pyörittelyä ja oletpa nuori ja naivi huokailuja osakseni kun puhuin että minusta tulisi kotiäiti. Jotenkin tuntui siltä että se ei ollut niin että naisesta sai tulla mitä vaan isona, vaan hänestä täytyi tulla jotain. Toki saat jäädä kotiin lasten kanssa kuhan sinulla on työ mistä lähteä ja mihin palata.
No entäs nyt kun vauva arkea on muutama kuu takana, miltä se koti äiteys maistuu? Enkös nyt toivo että minulla olisi työ mihin palata, jotain muutakin kuin se koti. Vai olenko muuttunut vanhanaikiaseksi pullatuoksuiseksi kotiäidiksi joka nauttii täysin siemauksin kodin pyörittämisestä? Olinko naivi ja laiska toivoessani kotiäitiyttä, luulinko pääseväni helpolla?
Se minun on ensimmäisenä todettava että tiesin ettei kotona oleminen ole aina helppoa, ei ole samanlaista tuki verkostoa ja kotona oleminen yksin pienen kanssa josta ei ole kovinkaan paljon seuraa on raskasta. Siitä huolimatta olen yllättynyt miten raskasta se on. Se ei totisesti ole vaikeaa, vaihdat vaippaa, pissatat, syötät ja välillä vähän juttelet, siinä kaikki. Mutta yksin lapsen kanssa olo on henkisesti kuluttavaa. Ihminen on lauma eläin, sitä kaipaa seuraa ja aktiviteettia. En ole ikinä ollut enkä tule olemaan pullantuoksuinen superäiti, jolla on viimeisen päälle puunattu koti. Olen aivan liian epäjärjestelmällinen sellaiseen, enkä pidä leipomisesta.
Eniten minua on yllättänyt se miten paljon sitä kaipaa vertais tukea. En ole koskaan ollut kovin sosiaalinen, siis sosiaalisissa tilanteissa olen puhelias eloisa mutten hakeudu niihin kovin usein, olen huono pitämään ihmisiin yhteyttä. Nyt kuitenkin kaipaisin kovasti seuraa. Asiaa ei yhtään auta ettei miehestä ole juurikaan ollut avuksi. On siinä varmaan sitäkin ettei hän miehenä osaa mutta suurimmaksi osaksi hän on ollut kokoajan töissä tai remontissa. Hassua sinänsä että yleensä mies on ollut suurimman osan viikosta kotona ja nyt kun olisi lapsi jonka kanssa pitäisi olla niin töitä on kokoajan. Silti viihdyn kotona enkä varsinaisesti kaipaa muualle.
No mutta entä se ura? Jos en luo uraa kodin ulkopuolella niin pitäisikö minun sitten luoda ura kotona olemisesta, niinkuin desperate housewivesin Bree? Onko salittua olla kotona ilman uraa, olematta superäiti? Mitä väliä sillä edes on mikä on "sallittua"?
No mutta palatakseni siihen meidän arkeen, tyttö on saanut ensimmäisen parhaan ystävänsä! Sen kanssa jutellaan kovasti ja välillä riidellään, taas sovitaan ja höpötetään. Hänen uusi paras kaverinsa on meidän keittiön verho.
Toissa päivänä lelukaarella leikkiessä tyttö ensimmäistä kertaa tietoisesti huitoi leluja ja samana iltana kohtuammeessa yritti läiskyttää vettä. Koordinaatio ei vain riittänyt että olisi saanut läiskytettyä kuin kerran ja sitten piti pitkän aikaa hakea kättä oikealle kohdalle. Ammeessa kylpeminen sujuu jo hienosti, eikä tytöstä tarvitse kokoaikaa pitää kiinni. Hän pitää kylpemisestä niin että kun yritin nostaa tyttöä välillä pois niin siitä tuli itku. Meillä on tuo vessaremontti yhä kesken joten ainoa peseytymis paikka on piha sauna ja tyttö saunoo lillutellen kohtuammeessaan suurimman osan ajasta.
Veteen tyttö ei ole kertaakaan pissannut vaan aina saunan lattialle ennen ja jälkeen kylpemisen ja kerran isin syliin kun ei tuo tajunnut tyttöä pissattaa. :D Päivisin on mennyt yhdestä kolmeen vaippaa joihin on yleensä vain vähän pissaa lirahtanut, todella harvoin koko pissa. Öisin on mennyt kaksi tai kolme vaippaa, eli joka heräämisellä on vaipassa yksi pissa ja toinen tehdään lavuaariin. Tosin välillä jo saatiin kaksi kertaa vaippa pysymään yhden yösyötön välin kuivana. Kakka tuli toissa päivänä vaippaan kun tytöllä oli ripuli mutta muuten on kaikki tulleet normaalisti lavuaariin.
Kävimme ideaparkissa ja siellä kävimme sellaisessa isossa lastenhoitohuoneessa pissalla missä on monia muitakin äitejä samaan aikaan. Siellä oli toinen äiti, jonka lapsi oli vähän nuorempi kuin minun, joka oli niin ujo ettei kehdannut kysyä mitä ihmettä me touhusimme vaikka asia selvästi ihmetytti. Toisaalta hän myöskin tuli ihan vain imettämään lapsen sinne joten ei kai se niin ihme ole että oli ujo. Itse en ikinä vaivautuisi vessaan sitä varten että pääsen imettämään, suurimmassa osassa en edes suostuisi moiseen ryhtyä. No mutta kukin tyylillään.
Tänään meillä ei ollut kovin hyvä päivä. Tytöllä oli ilmeisesti jonkinmoinen kasvu päivä kun hän vain söi ja nukkui. Aamulla minä leikkasin tytön kynsiä kun hän touhusi sohvalla ja jutteli. Pikkurillin kohdalla ote petti ja sakset lipsahti niin että leikkasin sormeen! Ensin tyttö näytti järkyttyneeltä ja sitten alkoi hirmuinen itku ja verta tuli. Kaappasin tytön syliin, lohduttelin ja paperilla painoin verenvuotoa että tyrehtyisi. Kivun helpotettua tyttö ei ollut moksiskaan, taisi pikemmin äidille jäädä traumoja kuin tyttärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti